Hokutoryu Ju-Jutsu / Jujutsun historiaa

JU-JUTSUN HISTORIAA

Japanilaisilla sota- ja taistelutaidoilla on pitkä ja tarunomainen historia sekä vahva perinne japanilaisessa kulttuurissa.

Taistelutaidot jaetaan yleisesti aseettomiin ja aseellisiin; aseettomissa taistelutaidoissa ”aseena” on suorittajan oma keho. Jokainen taistelutaito tunnetaan nimellä jutsu, joka tarkoittaa metodia, lajia tai tekniikkaa. Usein taistelutaidot nimettiin sen mukaan, minkä aseen tai periaatteen käyttöä ja hallintaa ne käsittelevät. Esimerkiksi ken-jutsu tarkoittaa miekalla suoritettavaa tekniikkaa. Nimitys bu-jutsu tulee sanoista bu, joka tarkoittaa sotilasluokkaa ja jutsu, joka tarkoittaa tekniikka.

Bu-jutsu tarkoittaa siis taistelutaitoa, jota harjoittivat japanilaiset taistelijat ja ammattisotilaat, bushit. Bu-jutsu tarkoittaa kaikkien taistelutaitojen käytännöllistä, teknistä ja strategista toteuttamista. Kun bu-jutsuun lisätään etiketti – eettinen perusta, tekniikasta jutsu tulee tie, do.

Bu-jutsun alkuperä

Peruskysymys kuuluu: kuinka, missä ja miten bu-jutsu sai alkunsa? Tarkkaa vastausta kysymykseen ei ehkä koskaan löydetä, sillä vanhimmat japanilaiset kirjalliset lähteet ovat peräsin 700-luvulta. Teos Kojiki eli Vanhojen tapahtumien kirja julkaistiin vuonna 712, ja se sisältää Japanin historian ”Taivaan ja maan alusta” noin 630-luvulle saakka. Kojikin ensimmäinen osa sisältää jumalaistaruja ja kertomuksen Japanin saarten synnystä ja todistuksen keisarillisen suvun jumalaisesta alkuperästä.

Koska Japanin varhaishistoria on hyvin tarunomainen ja sotilasluokka, buke on ollut hallitseva yhteiskuntaluokka vuosisatojen ajan, seuraa tästä vääjäämättä, että myös bu-jutsun historia on tarunomainen ja liittyy kiinteästi Japanin historiaan.

Myytin mukaan Japanin saaret syntyivät vesipisaroista, kun kaksi jumalaa, sisarukset Izanagi ja Izanami kastoivat timantein koristellun korallikeihään mereen. Heidän lapsensa auringonjumalatar Amaterasu peri maan ja lähetti pojanpoikansa Ninigin hallitsemaan Japanin saaria. Ninigi asetti hallitsijaksi pojanpoikansa Jinmun, josta tuli Japanin ensimmäinen keisari vuonna 660 eKr. Jinmun kerrotaan ottaneen rosvojoukkoja ja rikollisia kiinni käyttäen bu-jutsu-taitoja: kuristuksia ja lukkoja.
Tosiasiassa Japanin saaria tänä jumalten aikakautena asuttivat heimot, jotka olivat tulleet näille tuliperäisille saarille toisaalta mantereelta Korean niemimaan ja Sahalinin ja Hokkaidon saarten kautta sekä toisaalta etelästä, Tyynen valtameren saarilta.

Tarun mukaan Japaniin saapui valloittajia n. 500-luvulla eKr. mutta nämä huomasivat saaret jo asutuiksi. Saarten asukkailla oli jo silloin huomattavan kehittyneet taistelutaidot, ja yhteenottojen seurauksena syntyi molemminpuolinen kunnioitus.

Toinen vanha japanilainen teos, joka käsittelee Japanin esihistoriaa, on vuonna 720 julkaistu Nihon shoki, Japanin aikakirjat. Nihon shokista löytyy mainintoja sumopainista ja se tunnetaan ajalta 230 eKr.

Sana sumo tarkoittaa ”lyödä toisiansa”. Sumopainiottelut olivat huomattavan erilaisia kuin nykyään; ottelut olivat rajuja ja vain voittaja jäi henkiin. Sumopainia pidetään useimpien japanilaisten kamppailutaitojen esi-isänä.

Kyu-jutsu, ”jousen tekniikka” on myös vanha japanilainen sotataito, osa bu-jutsua, jossa on järjestetty kilpailuja jo 200-luvulla. Miekalla on aina ollut merkittävä osa japanilaisessa kamppailuperinteessä. Ken-jutsu, ”miekan tekniikka” on peräisin 600-luvulta.

Bu-jutsun kehitys feodaaliajan Japanissa

Samurailuokan nousu yhteiskunnan merkittävimmäksi luokaksi oli alkanut jo 900 -luvulla, ja se huipentui Gempei-sotaan 1180-1185. Minamoto Yoritomo perusti bakufun, sotilashallituksen Kamakuraan vuonna 1185, ja hänestä tuli shogun vuonna 1203.

Shogunaatin valtaa tukivat daimiot, linnanherrat, jotka omistivat maan. Daimioilla oli palveluksessaan sotureita, samuraita, jotka huolehtivat paitsi isäntänsä, myös tämän tilusten turvallisuudesta.
Sana samurai tulee japaninkielen sanasta saburai, ”se, joka palvelee”. Samurain velvollisuus oli taistella sukunsa ja isäntänsä vuoksi, ja tarvittaessa uhrata henkensä. Samurai ei koskaan saanut kääntää selkää viholliselleen vaikka se olisi merkinnyt hänen omaa kuolemaansa.

Samurai arvosti elämää vain höyhenen verran. Yleinen piirre samurain elämässä oli verikosto; samurai ei koskaan voinut elää saman taivaan alla isänsä tai isäntänsä surmaajan kanssa. Samurain tuli noudattaa bushidon, ”soturin tien” ihanteita.

Mongolit yrittivät valloittaa Japanin saaret useaan otteeseen vuosina 1274–1181. Taisteluja käytiin Kyushulla, eteläisimmällä Japanin neljästä pääsaaresta. Mongolien sodankäyntitapa poikkesi täysin siitä, mihin Japanissa oli totuttu. Samurait taistelivat yleensä mies miestä vastaan, ja varsinaista kamppailua saattoi edeltää rituaalinen sananvaihto. Mongolit hyökkäsivät leveässä taistelumuodostelmassa, mutta joutuivat perääntymään japanilaisten voimakkaan vastarinnan edessä. Mongolit joutuivat pakenemaan takaisin merelle, ja japanilaisten onneksi nousi kova myrsky, joka upotti suuren osa mongolien laivastosta.

Mongolit kokosivat suuren armeijan, ja yrittivät uudelleen Japanin valloitusta vuonna 1281. Armeijan vahvuus oli 4000 laivaa ja 200 000 miestä. Kun laivasto oli merellä matkalla kohti Japania, nousi myrsky, joka upotti suurimman osan mongolien laivastosta. Tämä tuuli nimettiin kamikazeksi, ”jumalaiseksi tuuleksi”.

1300-luku oli raivokkaiden sisällissotien aikaa. Japani, jota hallitsi muodollisesti keisari, tosiasiallisesti shogun, oli käytännössä jakaantunut useaksi pienemmäksi valtioksi, joissa hallitsivat paikalliset, erittäin korkea-arvoiset daimiot. Lienee selvää, että taistelutaidot kehittyivät näinä sodan ja kurjuuden vuosina.

Tuliaseet esiteltiin Japanissa portugalilaisten toimesta vuonna 1543. Hieman myöhemmin maahan saapui myös englantilaisia ja hollantilaisia kauppa-aluksia. Japanilaiset alukset saivat vuonna 1604 luvan purjehtia ulkomaille ja käydä kauppaa.

Japani kuitenkin suljettiin vuonna 1635 ja tätä eristäytymistä kesti vuoteen 1853 saakka.
1600-luvun alussa valtaan nousi Tokugawojen suku, joka hallitsi meiji-restauraatioon, vuoteen 1868 saakka.

Tokugawat saivat aikaan rauhan, jonka aikana niin kirjallisuus, maalaustaide kuin kamppailutaidotkin elivät kulta-aikaansa.

Meiji-restauraatio
Shogunaatin valta päättyi meijirestauraatioon vuonna 1868, ja samurailuokka menetti yhteiskunnallisen asemansa. Samurailta mm. kiellettiin miekan kantaminen.
Meiji-restauraation myötä Japani solmi suhteet ulkomaihin ja aloitti voimakkaan yhteiskunnan kehittämisen. Ensimmäiset japanilaiset saapuivat Eurooppaan 1800 -luvun loppupuolella kauppalaivojen mukana. Englannin Liverpool satamakaupunkina oli ensimmäinen eurooppalainen kaupunki, jossa aloitettiin japanilaisten kamppailutaitojen opettaminen.
Opetus oli aluksi samuraihengen mukaan salaista, eikä liittyminen harjoittelijoiden joukkoon ollut aivan yksinkertaista. Oli tunnettava joku, joka jo harjoitteli budomestarin johdolla ja, joka pystyi suosittelemaan uutta oppilasta mestarille.

Aseeton bu-jutsu
Aseettoman taistelun menetelmä edustaa systemaattista ja nerokasta tapaa käyttää omaa kehoa aseena kamppailussa. Historioitsijat ovat yrittäneet selvittää, kumpi oli ensin, aseeton vai aseellinen kamppailu. Näyttää siltä, että molemmat kamppailumuodot ovat kehittyneet samanaikaisesti, kukoistaen kuitenkin eri aikoina riippuen ajan, paikan ja olosuhteiden vaatimuksista.

Japanilaisissa kirjoituksissa aseettomalla taistelulla on useita nimiä: gusoku, hakushi, ju-jutsu, kempo, shinobi, sumo, taido, yawara. Kaikille on yhteistä, että ihmiskehon avulla hyökätään vastustajan heikkoja kohtia vastaan joko kuristuksin, heitoin, lukoin, lyönnein tai potkuin, mutta kehoa käytetään myös itsepuolustuksen välineenä vastustajan hyökkäyksiä vastaan.
Bu-jutsutekniikat ovat usein tappavia; onhan ne luotu käytettäviksi taistelussa. Tekniikoita kuitenkin pyrittiin harjoittelemaan dojolla, salilla sekä järjestämällä myös näytöksiä. Näytösperinteestä tunnetuimpia on sumo, kun taas sotataitoja ovat esimerkiksi gusoku, ju-jutsu ja yawara.

Ju-jutsu
Sana ju-jutsu tarkoittaa kirjaimellisesti pehmeää, joustavaa, sopeutuvaa tekniikkaa, mikä edustaa tapaa suorittaa tekniikat käyttäen kehoa aseena aseettomassa taistelussa.
Ju-jutsu keskittyy taistelutekniikkaan ja -taktiikkaan käyttäen ju-periaatetta. Ju on tapa käyttää hyväksi vastustajan strategiaa, liikkeitä ja voimaa tämän kukistamista tai vähintään tämän hyökkäyksen neutraloimista varten.

Ju-jutsutekniikoihin kuuluu erilaisia heittoja, lukkoja, kuristuksia, maahanvientejä, lyöntejä ja potkuja. Lukot olivat erityisen käyttökelpoisia tilanteissa, joissa vastustaja piti saada kiinni elävänä. Lukot olivat erityisesti feodaaliajan (1185–1868) Japanin poliisivoimien ja linnanvartijoiden suosiossa.

Tekniikat suoritetaan joko yksittäisinä lyönteinä, potkuina tai lukkoina, tai eri tekniikoiden yhdistelmänä; heittoa seuraa potku, lukko tai kuristus.

Ju-jutsu tähtää tekniikoiden täydelliseen toimivuuteen ja realistisuuteen. Peruskysymys on: toimiiko tämä tekniikka; onko se tehokas taistelussa?

Vastaus kysymykseen etsittiin todellisessa kamppailussa ja erilaisissa julkisissa kilpailuissa, joita käytiin eri koulujen ja eri tyylisuuntien välillä. Kilpailutkin olivat rajuja: osanottajat saivat maksaa häviöstä hengellään. Periaate oli voita kaikki tai häviä kaikki.

Koska kaikki tekniikat testattiin todellisessa taistelussa, varmistui sekä aseiden ja tekniikoiden jatkuva kehittyminen että tekninen ja taktinen osaaminen.
Myös niiden koulujen ja tyylisuuntien, jotka menestyivät parhaiten kilpailuissa, maine kasvoi.

Bujutsu- ja ju-jutsukoulut
Taistelutaitokouluja ja tyylisuuntia oli lukemattomia. Jokainen taistelutaito voi sisältää suuren määrän erilaisia tyylisuuntia. Monet tyylisuunnat ovat kuolleet tai sulautuneet muihin tyylisuuntiin tai kouluihin, sillä alkuaan osa tyylisuunnista oli salaisia ja osalla oli vain muutamia oppilaita ja seuraajia.

Muutama on kuitenkin olemassa Japanissa vielä tänäkin päivänä.
Japanissa julkaistiin vuonna 1843 teos ”Bu-jutsu ryu soroku”, jonka mukaan tuolloin Japanissa oli 150 tärkeää koulua, joista 66 opetti ken-jutsua ja iai-jutsua, 31 so-jutsua, 20 ju-jutsua, 19 tuliaseiden käyttöä ja 14 kyu-jutsua.

Kaikki koulut erosivat toisistaan, mutta valtaosassa opetettiin miekkailun tekniikkaa. Suurin osa kouluista oli ylimystösamuraiden perustamia, osa roninien, isännättömien samuraiden ja osa jopa tavallisten ihmisten. Koulut värväsivät oppilaat perustajansa yhteiskuntaluokasta. Jokaisella ammattiopettajalla oli oma tyylinsä, ryugi, ja he siirsivät salaisuutensa, okuden vain lähimmille oppilailleen. Muut oppilaat saivat vain muodollista opetusta, omote. Jotkut mestarit opettivat vain tekniikkaa, jutsu tai waza, mutta toiset lisäsivät opetukseensa myös filosofisia näkemyksiä, joiden vaikutteet tulivat joko zen-buddhismista, konfutselaisuudesta tai Japanin kansallisuskonnosta shintosta.

Tenjin Shinyo ryu-koulu on syntynyt kahden vanhan ju-jutsukoulukunnan sulautuessa toisiinsa. Nämä koulukunnat olivat Yoshin-ryu ja Shin-no Shindo.

Yoshin-ryu tyylisuunnan perustajana pidetään Nagasakista kotoisin ollutta lääkäriä Akiyama Shirobei Uoshitokia, joka matkusti 1600-luvulla Kiinaan kehittämään lääkärintaitojaan.
Akiyama opiskeli akupunktiota Kiinassa ja samalla tutustui kiinalaisiin kamppailutaitoihin ja niiden strategiaan. Palattuaan Japaniin Akiyama vetäytyi metsien keskellä olleeseen temppeliin mietiskelemään ja harjoittelemaan ju-periaatetta. Tänä aikana hän kehitti yli 300 eri tekniikkaa.

Hän nimesi metodinsa yoshin- ryuksi, missä yo tarkoittaa pajua, shin henkeä tai sydäntä. Mielikuva joustavasta pajusta, joka taipuu myrskyssä, mutta ei katkea hallitsee yoshin-ryu -tyylisuuntaa ja kertoo samalla kiinalaisista vaikutteista japanilaisten sotataitojen strategiassa ja ideologiassa.
Shin-no-shindon perustaja oli Yamamoto Tamizae-mon, joka palveli Osakan poliisivoimissa. Hän lisäsi tekniikoita jo ennestään monipuoliseen yoshinryu -tyyliin.

Tyylisuunnat yhdistyivät 1600-luvun loppupuolella mestari Iso Mataemonin työn tuloksena. Iso Matae-mon kiersi koulusta kouluun ja paikkakunnalta toiselle ja haastoi paikallisia mestareita. Tällaisen kiertueen aikana hänen kerrotaan kohdanneen joukon palkkasotureita. Seurasi raivokas taistelu, jonka aikana mestari ja yksi hänen oppilaistaan esitteli murskaavan ylivoimaista tekniikkaansa, seurauksena että palkkasoturit olivat ruhjeilla ja pakenivat paikalta.

Mataemon oli myös teoreetikko, joka korosti taistelutaitojen askeettista puolta ja varoitti alkoholin vaaroista sekä antamasta periksi hallitsemattomille intohimoille ja houkutuksille.
Mataemon korosti myös nopeuden ja ketteryyden merkitystä ju-periaatteen toteuttamisessa, ja totesi myös, että suuri lihasmassa vain hidastaa soturia ja merkitsee kuolemaa. Mataemonille ju merkitsi elämää.

Yksi vanhimmista ja kiehtovimmista ju-jutsukouluista on takenouchi-ryu, joka on edelleen toiminnassa Japanissa. Takenouchi-ryun perustajaksi mainitaan korkea-arvoinen samurai Hisamori, joka tunnetaan myös nimellä Takeuchi Toischiro.

Tyylisuunta perustettiin keisari Gonaran aikakaudella 1500-luvun alkupuolella. Takeuchi opiskeli luonnon keskellä puisen miekan, bokkenin ja puukepin, jon käyttöä liikkuvia kohteita vastaan. Koska Take-uchi käytti aseita, osa historioitsijoista pitää tyylisuuntaa ennemminkin ko-gusokuna kuin ju-jutsuna.

Takeuchin koulun tekniikat todettiin erittäin tehokkaiksi ja monet isännättömät samurait, roninit halusivat päästä harjoittelemaan kouluun.

Takeuchin poikaa pyydettiin esittelemään tyylisuuntaa keisari Gomizunolle (hallitsi 1611–1129), joka julisti Takenouchi ryun ”ylivoimaiseksi ja voittamattomaksi kamppailutaidoksi” eli hi-no-shita toride-kaizan. Keisari antoi tyylisuunnan oppilaille oikeuden käyttää vöissään keisarillista väriä, purppuraa.